TTP (tavallinen torstaipaivitys)

Koti-ikavaa potiessa. Valilla on sellainen olo, etta mita oikein teen taalla. Kielen kanssa minulla on sellainen vaihe menossa, etta alan selittamaan jotain suomeksi, ja sitten vasta tajuan etta eivathan ihmiset ymmarra minua. Sekin taitaa olla yksi niista monista vaiheista jota kielen kanssa tulee. Ajatukseni ovat 50/50 englantia ja suomea. Itse en pida aksentistani, mutta taalla sita pidetaan hellyttavana. Myos skandinaavista ulkonakoani ihaillaan..

Koti-ikavasta huolimatta hyvia hetkia on paljon! Tyynysotia ja hyppimista ympari taloa pikkusiskon kanssa, letkajenkan opettamista.. Nama ovat niita kallisarvoisia pikkuhetkia minka takia olen taalla. Iltapuhteella mietin usein, etta ihmiset Suomessa alkavat jo nousta uuteen paivaan kun mina vasta paatan vanhan. Naen paljon unia jotka liittyvat ihmisiini Suomessa. Esimerkiksi viime yona nain unta etta paras ystavani tuli nukkumaan viereeni, ja niimpa siirsin kannykkani  tyynyn alle etta han mahtuisi nukkumaan siina. Aamulla sitten ihmettelin miksi heratys kuuluu tyynyni alta..

Nakojaan tasta on tullut tapa etta paivitan blogini joka torstai. Ihan hyva tapahan tama on, niin saavat lukijatkin viikoittaisen annoksen elamaani taalla.

Odotan innolla tulevaa viikonloppua silla mina ja mom menemme Art & music- festivaaleille. Paasen nakemaan millaisia nama paikalliset festivaalit ovat. Viikonloppu jatkuu maanantaille, jolloin menen sitten ostamaan kavereideni kanssa homecoming- tansseihin puvut!

Riemuasioita koulusta: opiskelen taalla henkilokohtaisia raha-asioita, mika on hyvaksi minulle. Olenpahan sitten viisaampi rahojeni kanssa kun tulen Suomeen! Ja toinen asia: kerrankin olen se paras matematiikan tunnilla.. Joskaan en osaa sanoa mitaan matemaattista englanniksi.

Tuoreimmat tapahtumat saatte taas ensi torstaina! Siihen asti..nakemiin.
 


 

2. vko: elan ja hengitan normaalisti

Olen ollut taalla kaksi viikkoa. Mitas kaikkea olenkaan ehtinyt saada kahdessa viikossa aikaan? Let me think. En ainakaan mitaan pahaa! Tai noloa. Kuten esimerkiksi eksynyt kouluun. Tai katellyt ketaan vahingossa. Kaiken kaikkiaan voisin tiivistaa oleskeluni kahteen sanaan: hyvin menee. Mutta on yksi asia jota haluan pyytaa anteeksi: olen toistanut asioita blogissani. Anteeksi siis se. Mutta tiedattepahan ainakin etta taalla kaikki on paljon isompaa ja etta kouluni on iso.

Tanaan oli kuvaukset. Hetken sahlattyani tilausten kanssa sain tilattua koulukuvia. Sain myos oppilaan ID kortin. Kortissa lukee etunimeni, joka ilmeisesti on nykyaan MILLAQ. En kylla muista vaihtaneeni nimeani viimeaikoina. Mutta en anna sen hairita, vaan nautin siita etta minulla on toimiva puhelin, ja ihmisia joita kyylata. Tunnustan, etta kyylaaminen on suuri nautintoni. Enka unohda mainita myoskaan sita etta ihmiset ovat hyvin ystavallisia minulle.

Nyt menen tekemaan ranskanlaksyni ja kirjoittamaan jotain luovaa. Sitten jatkan homecoming- hermoilua. Se kun on jo muutaman viikon paasta. aaaa

Iltapohdintaa

Amerikkalaiset todella ovat kiireisia. Luulen etta he jollain tavalla pitavat siita etta heilla on kokoajan tekemista. Suomalaisetkin toki ovat kiireisia, mutta heilla on aikaa istahtaa saunan lauteille. Olen kuluneen viikon aikana tehnyt johtopaatoksen etta kiireisyyden taytyy olla se syy miksi amerikkalaiset eivat sauno. Niin sen taytyy olla. Miksi muuten kukaan jattaisi saunomisen valiin?

Ensimmaisena koulupaivana oloni oli kuin vampyyrilla. Ei, en viitannut hampaisiini. Ai miksiko sitten? Koska olen kalpea. Kalpea, kalpea, kalpea.. Mutta vihdoin uskallan sanoa etta ihoni on saanut hieman varitysta. Ihme on tapahtunut, nimittain saamani vari ei ole punainen. Se on sellainen kuin ihmisella, joka ruskettuu. Myonnan etta saatan olla hieman liian innoissani tasta asiasta, mutta arvoisa lukijani, luulen etta sinakin olisit jos joka talvi nayttaisit haudastaan karanneelta haamulta.

Kerron hieman lisaa elamastani myohemmin, silla nyt menen pesemaan nama aurinkorasvat pois.

@koulu

Minulla on nyt off period joten ehdin paivitella blogiani. Siita on nyt tasan viikko kun laskeuduin Amerikan mantereelle vasemmalla jalallani joka oli puettu Converseen. Oikea jalka tuli heti perassa. Sitten matkalaukku. Koulu on tosiaankin hieman erilainen kuin kotoSuomessa. Sanoisinko etta jopa hieman isompi. Koulussani on vaivaiset 2000 ihmista, joten eihan se ole mitaan verrattuna kolmeensataan ihmiseen joihin olen Suomessa tottunut. 

Olen iloisesti yllattynyt etteivat taman koulun ihmiset ole epaterveellisia ja syo pizzaa paivat pitkat. Oikeastaan koko Coloradon osavaltio vaikuttaa terveelliselta. USAn maaperalla on kuulemma tavallista jos ei ole pyorateita. Mutta taalla on! Ilma on lievasti sanottuna lampimahko. Tavallinen lampotila nain elokuun paivina on 25-30 astetta. Fahrenhaiteissa mitattuna yli 80. 

Kavimme momini kanssa eras paiva paikallisessa ostoskeskuksessa. Sen kokemuksen jalkeen totesin momille autossa etta minusta tuntuu kuin olisin elanyt koko elamani metsassa. Kaikki, toistan KAIKKI on paljon isompaa. Jopa shampoopullot.

Nyt taidan menna jatkamaan ahkeraa koulunkayntia. Kirjoittelemisiin!

Taalla sita nyt ollaan!

15h lentokoneessa istumista toi minut tanne Coloradon laitumille. Nakymat koneesta olivat epatodelliset, niinkuin karttaa olisi katsonut. Ihminen on kylla tehokkaasti taman alueen myllannyt.

Mistahan aloittaisin? Minulla on asiaa vaikka kuinka. Taalla on kaikki niin suurta ja hienoa verrattuna Suomeen. Ja lampoa riittaa. Paivan ylin lampotila on varmaan 35 astetta, varma en voi olla koska Fahrenhaitit ovat viela kohtalaisen tuntemattomia minulle.

Koulu on valtava verrattuna Suomessa kaymaani alle 300 ihmisen lukioon. 2000 oppilastahan siella taisikin olla, ja rakennus on niin iso etta eksyn varmaan miljoona kertaa taman vuoden aikana. Onneksi koulussani on kolme muutakin vaihto-oppilasta, joten en ole ainoa joka ankyttaa ja katsoo sanottavansa sanakirjasta. Kyllahan tama englannin puhuminenkin alkaa sujua kuitenkin.

Kavimme eilen "paikallisessa marketissa" shoppailemassa. Marketti oli Kempeleessa sijaitsevan Zeppeliinin kokoinen. Illat taalla ovat ihania! Pimea tulee aikaisin, aikaisemmin kuin Suomessa tahan aikaan vuodesta. Pimean tullessa alkaa joka puolelta kuulua viidakko-elokuvista tuttua aanta, tietynlaista siritysta. Se aani on ihana!

Taalla on mahtavia ihmisia. He pyytelevat pienintakin risausta anteeksi, ja kyselevat toistensa kuulumisia jatkuvasti. He myos kehuvat ja kiittelevat paljon. Kestaa hetken, ennen kuin itse opin saman.

Nyt menen jatkamaan tavallista elamaani taalla! Nauttikaa aattomasta oottomasta tekstista ;)

Jännittämistä Helsingissä

Lensin juuri Helsinkiin. Saattajaksi lähti iskä, muut jäivät kotiin. Oli kauheaa jättää hyvästit pikkuveljille ja äitille. Lentokenttätapaamiseen on kuusi tuntia ja mahassa kipristelee. Jännitys on sellainen asia, että kun se iskee, niin se iskee kunnolla. Olen varma etten nuku tänä yönä paljoakaan..

Tämä on tällainen lyhyt kirjoitus, lisää kirjoittelua on luvassa USAn maaperällä.

Viimeisiä päiviä viedään ja lujaa

Vaikka tiedänkin, että lähtöön on enää..hetkinen..kaksi päivää (!!!!!) niin en siltikään sisäistä sitä. Ehkä sitten kun istun koneessa. Tämä viimeinen viikko on hurahtanut nopeaa, silmissä vilisee ja korvissa humisee kun ajattelenkin asiaa. Matkalaukku on jo lähes kokonaan pakattu, se painaa ~15kiloa tällähetkellä. On siinäkin raahattavaa sitten jättikokoisella Washington D.C:n lentokentällä.

Välillä tulee semmoinen olo että tekisi vain mieli purkaa laukut ja mennä peiton alle piiloon, mutta onneksi se toinen tunne on vahvempi, nimittäin eräänlainen uteliaisuus ja palo päästä suureen maailmaan. Moni on sanonut minulle että olen rohkea kun uskallan, eikä moni tällaiseen pystyisi, mutta en koskaan ole ajatellut ettenkö pystyisi. En ole oikeastaan ajatellut myöskään että pystyn.. Joskus on hyvä olla ajattelematta tuollaisia liikaa. Siispä vältän myös tästä lähtien ajattelemasta että pystyn, ettei "pystyn" muutu "minäpä pystyn":ksi. Kuulostaa vaikealta mitä se siis ei ole kuitenkaan.

Ystäväni järjestivät minulle ihanat läksiäiset. Oli haikeaa ajatella että näkee heitä viimeistä kertaa vuoteen.. Samoin oli kauheaa hyvästellä parhaat ystäväni. Paljon kyyneleitä tuli tuhlattua, mutta pahimmat on vielä edessä kun perhettä alkaa hyvästelemään. Onneksi on keksitty sellainen viisas yhteydenpitokeino kuin Skype!

Pakkailua ja puheluita

Lopetin juuri ensimmäisen Skype- puheluni isäntäperheeni kanssa. Se meni oikein hienosti, luulisin. "Excuse me" lausahdus taitaa olla käytetyin lauseeni seuraavan kuukauden ajan ainakin. Vieläkin punastuttaa, jotenkin kaikki sanat vaan katosivat päästä kun yritin keksiä jotain sanottavaa. Syyksi hiljaisuuteeni ja hämmentyneisyyteeni totesin että olen liian tottunut puhumaan pelkkää suomea.


Kohokohta pakkailun lomassa koitti, kun hain lähikaupasta banaanilaatikoita mopolla. Ihmiset katsoivat kun huojuva pahvilaatikkotorni keikkui kengännauhalla köytettynä mopon pikkiriikkisellä tarakalla, ja minulla oli hauskaa ilmeitä seuratessani aina siihen asti kunnes torni kaatui. Kyllä laatikot tulivat tarpeeseen, ihmettelimpä vain pakatessani kuinka minulle on voinut kertyä tavaraa näin paljon. Paras on silti vielä edessä: matkalaukun täyttäminen. Se nyt on hommistani viimeinen.


Kännykkäni on käynyt kuumana tässä lähipäivien aikana. Bittiavaruudessa on varmaan ruuhkaa kaiken sen tietoliikenteen takia, joka kännykästäni virtaa läpi. On soitettu mummuille ja serkuille ja kumminkaimoille pikalähdön johdosta. Mutta nyt on nekin puhelut saatu hoidettua, ja sitten on aika alkaa keskittymään fyysisesti läsnäoleviin ihmisiin ja eläimiin. Sitten vielä pitää miettiä, koska sitä saunoisi viimeisen kerran vuoteen.

Nytkö jo?

Ajattelin aloittaa tämän blogin kirjoittamisen kunhan isäntäperhetietoni tulevat. Nyt kun ne ovat tulleet, ja yritän miettiä mitä kirjoittaisin, huomaan että tämä on hankalaa. No, koetan jotain pientä kirjoitella sillointällöin..

Aluksi luulin että lähtöni koittaa elokuun lopussa, mutta yllättäen mustikkametsässä ollessani sain soiton että lähtö onkin ensiviikolla. Se oli pienimuotoinen shokki, ja lähdimme mustikkametsästä suoraan matkalaukkua hankkimaan. Nyt vain pitäisi alkaa täyttelemään sitä, ja hankkimaan muutama Chiquita- laatikko tälle älyttömälle tavaramäärälle joka kaapeissani lymyää. No, ompahan tilaisuus vähän karsia ylimääräistä.

Harmittaa, kun en ehdi enää sukulaisia hyvästellä muuten kuin puhelimitse, he kun asuvat kauempana.. Onneksi sentään kavereille ja ystäville voi jättää kunnon jäähyväiset. Luvassa itkua ja hammasten kiristystä seuraavan viikon ajan siis.

Ostin äitin kanssa Suomi- tuliaisia Coloradoon vietäväksi (tosiaan, unohdin mainita että perheeni on Coloradosta) tänään. Salmiakkia, Fazerin sinistä ja kaikkea kivaa suomalaista. Pohdin tässä, että veisinkö Napapiirin sankarit- elokuvan perheelleni katsottavaksi "this is what we are like" terveisin, mutta ehkä jätän väliin. Sen katsoneet lienee ymmärtävät miksi. Toisaalta....jos näyttäisin sen vain kavereilleni siellä? Kyllä minä sen mukaan ainakin otan. (Välihuomautuksena pakko sanoa että kirjakielellä kirjoittaminen on tuskallista, oululaisuus pakkaa puskemaan päälle ja kokoajan tekee mieli käyttää erinäisiä hyvin pohojanmaalasia ilimasuja.)

Koetan tässä pakkailujen lomassa kirjoitella kuulumisia, ja viimeistään sitten kun Colorado on ottanut minut huomaansa.